Ensiksi pitää pyytää kaikilta säännöllisiltä lukijoilta anteeksi, että lokakuun kirjoitus jäi väliin muuton ja muiden pakollisten projektien viedessä mehut. Tässä kuitenkin marraskuu:
Marraskuussa luonto kuolee, jolloin selitystä kuukauden kuolemaan viittaavalle nimelle ei tarvitse ihmetellä. Selitys saattaa kuitenkin olla kaukaisempaa perua ja liittyä ikivanhoihin eurooppalaisiin syysuskomuksiin.
Suomen kielen marras-sana (marta) on etäistä sukua ranskan sanalle mort, latinan sanalle mori ja espanjan sanalle muerte, mutta alkuperä lainalle on kuitenkin indoiranilainen ja peräisin nykyiseltä Etelä-Venäjältä. Se on lainattu vähintään 2000 vuotta sitten.
Indoeurooppalaisessa kantakielessä sana on ollut muodossa martas ja muinaisintiassa sana on sama kuin suomessa eli marta. Tässä näkyy vahvasti suomen kielen taipumus säilyttää lainasanat alkuperäisessä lainatussa muodossaan.
Meillä sana on eri murteissa tarkoittanut kuollutta, kuolevaa tai kalmankalpeaa. Martaaksi on kutsuttu myös kuoleman ennettä, joko epätavallista tapahtumaa tai olentoa. Esimerkiksi metsästä suoraan metsästäjän eteen juossutta saaliseläintä ei tämän vuoksi ole ei ole kannattanut ampua, ettei metsämieskin pian kuolisi.
Marraskuu saattaa olla saanut nimensä kuolevasta luonnosta, jolloin maa on martaana. Maailma on vaipumassa talven hautaan. Toinen mahdollinen selitys liittyy eurooppalaiseen vuodenvaihteeseen satokauden päätteessä, jolloin suomalaisessakin perinteessä ns. jakoaikana kuolleetkin vierailivat elävien luona. Marras-aikana vietetty satokauden päätösjuhla kekri oli pitkään vuoden tärkein juhla.
Meillä uskottiin, että myöhäissyksyn jakoaikana raja kuolleiden- ja elävien maailman välillä ohenee ja menneiden sukupolvien sielut voivat tulla vierailulle. Sinänsä tätä ei pidetty mitenkään kammottavana, vaan se liittyi vainajanpalvontaan ja suvun esi-isiin. Koska ihmiset elivät aikoinaan luonnon rytmissä, niin ehkäpä usko kuolleiden maailman läheisyyteen liittyykin kuoleman näkymiseen luonnossa.
Jakoaika oli aikaa kahden vuoden menneen ja tulevan välissä. Sen avulla tasattiin aurinko- ja kuuvuoden välistä epätasapainoa. Jakoajan sijoittuminen vaihteli, mutta se sijoittui aina myöhäissyksyyn. Tämä aika heijasteli tulevaa vuotta pienoiskoossa ja kertoi siitä, millainen tuleva vuosi tulisi olemaan sään ja muunkin puolesta.
Tammikuu jakoi talviajan kahtia ja on sen keskus. Tammi, tarkoittaa paitsi puuta, myös akselia ja napaa. Helmikuu liittyy suojasään jälkeisessä pakkasessa syntyviin puiden oksien jäähelmiin. Sydäntalven ensimmäistä suojasäätä odottiin, koska siitä laskettiin aika rukiin korjuuseen.
Sananparren mukaan maaliskuu maan avaa ja maaliskuu on joskus ajateltu viittaavan lumen alta esiin tulevaan maahan ja olevan maa-sanan johdannainen. Yhtä mahdollinen selitys kuukauden nimelle on mahlakuu, jolloin nimi olisi myöhemmin sekoittunut maa sanan johdannaisiin. Sana maalis on saattanut tarkoittaa myös koillista.
Huhti-, touko-, kesä-, heinä- ja elokuu ovat saaneet nimensä maanviljelijän työvaiheista. Huhtikuussa lähdettiin tekemään huhtaa eli havupuukaskea. Toukokuussa alkoivat toukotyöt ja heinäkuussa heinätytöt. Elokuu oli elonkorjuun, eli viljan keruun kuukausi. Aiemmin elokuu on tunnettu myös mätä- ja kylvökuuna, mutta nykynimellä se löytyy jo 1600-luvun virsikirjassa.
Sen sijaan kesäkuu tulee lounaismurteiden kesantoa tarkoittavasta kesä sanasta. Kesantopelto kynnettiin ensikertaa kesäkuussa. Suvikuusta on puhuttu aiemmin mm. 1706 almanakassa.
Syksyn kuukausista haasteellinen nykyihmiselle onkin vain marraskuu. Syyskuu tuo syksyn ja lokakuussa on usein loskaista. Joulukuun nimi on melko tuore, sillä vielä 1700-luvulla puhuttiin talvikuusta eli talven ensikuukaudesta.
Yleiseurooppalainen kalenteri taas pohjaa ikivanhaan roomalaiseen perinteeseen ja siinä palvottuihin jumaliin ja juhlapyhiin. January (lat. Ianuarius) oli esimerkiksi Januksen, kaksikasvoisen alkujen ja loppujen jumalan kuukausi.
Marraskuussa luonto kuolee, jolloin selitystä kuukauden kuolemaan viittaavalle nimelle ei tarvitse ihmetellä. Selitys saattaa kuitenkin olla kaukaisempaa perua ja liittyä ikivanhoihin eurooppalaisiin syysuskomuksiin.
.jpg/529px-Hugo_Simberg_-_Kuoleman_puutarha_(1896).jpg) |
| Hugo Simberg: Kuoleman puutarha (Tamperen tuomiokirkko) |
Indoeurooppalaisessa kantakielessä sana on ollut muodossa martas ja muinaisintiassa sana on sama kuin suomessa eli marta. Tässä näkyy vahvasti suomen kielen taipumus säilyttää lainasanat alkuperäisessä lainatussa muodossaan.
Meillä sana on eri murteissa tarkoittanut kuollutta, kuolevaa tai kalmankalpeaa. Martaaksi on kutsuttu myös kuoleman ennettä, joko epätavallista tapahtumaa tai olentoa. Esimerkiksi metsästä suoraan metsästäjän eteen juossutta saaliseläintä ei tämän vuoksi ole ei ole kannattanut ampua, ettei metsämieskin pian kuolisi.
Marraskuu saattaa olla saanut nimensä kuolevasta luonnosta, jolloin maa on martaana. Maailma on vaipumassa talven hautaan. Toinen mahdollinen selitys liittyy eurooppalaiseen vuodenvaihteeseen satokauden päätteessä, jolloin suomalaisessakin perinteessä ns. jakoaikana kuolleetkin vierailivat elävien luona. Marras-aikana vietetty satokauden päätösjuhla kekri oli pitkään vuoden tärkein juhla.
Meillä uskottiin, että myöhäissyksyn jakoaikana raja kuolleiden- ja elävien maailman välillä ohenee ja menneiden sukupolvien sielut voivat tulla vierailulle. Sinänsä tätä ei pidetty mitenkään kammottavana, vaan se liittyi vainajanpalvontaan ja suvun esi-isiin. Koska ihmiset elivät aikoinaan luonnon rytmissä, niin ehkäpä usko kuolleiden maailman läheisyyteen liittyykin kuoleman näkymiseen luonnossa.
Jakoaika oli aikaa kahden vuoden menneen ja tulevan välissä. Sen avulla tasattiin aurinko- ja kuuvuoden välistä epätasapainoa. Jakoajan sijoittuminen vaihteli, mutta se sijoittui aina myöhäissyksyyn. Tämä aika heijasteli tulevaa vuotta pienoiskoossa ja kertoi siitä, millainen tuleva vuosi tulisi olemaan sään ja muunkin puolesta.
Suomalainen kalenteri
Vaikka meillä viikonpäivät on lainattu ruotsista, niin kuukausien nimet ovat vanhaa omaa alkuperää ja liittyvät kansanomaiseen kalenteriin, jonka juuret saattavat olla pakana-ajalla asti. Kuukausien nimet heijastavat meillä luonnon muutosta. Pääosa kuukausien nimistä löytyy nykyasussa jo ainakin 1705 almanakasta.Tammikuu jakoi talviajan kahtia ja on sen keskus. Tammi, tarkoittaa paitsi puuta, myös akselia ja napaa. Helmikuu liittyy suojasään jälkeisessä pakkasessa syntyviin puiden oksien jäähelmiin. Sydäntalven ensimmäistä suojasäätä odottiin, koska siitä laskettiin aika rukiin korjuuseen.
 |
| Vanha suomenruotasalainen almanakka. |
Huhti-, touko-, kesä-, heinä- ja elokuu ovat saaneet nimensä maanviljelijän työvaiheista. Huhtikuussa lähdettiin tekemään huhtaa eli havupuukaskea. Toukokuussa alkoivat toukotyöt ja heinäkuussa heinätytöt. Elokuu oli elonkorjuun, eli viljan keruun kuukausi. Aiemmin elokuu on tunnettu myös mätä- ja kylvökuuna, mutta nykynimellä se löytyy jo 1600-luvun virsikirjassa.
Sen sijaan kesäkuu tulee lounaismurteiden kesantoa tarkoittavasta kesä sanasta. Kesantopelto kynnettiin ensikertaa kesäkuussa. Suvikuusta on puhuttu aiemmin mm. 1706 almanakassa.
Syksyn kuukausista haasteellinen nykyihmiselle onkin vain marraskuu. Syyskuu tuo syksyn ja lokakuussa on usein loskaista. Joulukuun nimi on melko tuore, sillä vielä 1700-luvulla puhuttiin talvikuusta eli talven ensikuukaudesta.
Yleiseurooppalainen kalenteri taas pohjaa ikivanhaan roomalaiseen perinteeseen ja siinä palvottuihin jumaliin ja juhlapyhiin. January (lat. Ianuarius) oli esimerkiksi Januksen, kaksikasvoisen alkujen ja loppujen jumalan kuukausi.
